Lasten tuskaa lievitetään kekseliäällä opetuksella Yhdysvalloissa

Arvostetulla Hazelden Betty Ford Foundationin päihdeklinikalla Yhdysvalloissa järjestetään päihderiippuvaisten lapsille koulutusta, joka on tarkoitettu 7–12-vuotiaille. Tätä pidetään ikänä, jolloin lasten katsotaan olevan vastaanottavaisia ja kykeneviä käsittelemään vanhemman riippuvuudesta johtuvia tunteita.

Lastenohjelma (Children’s Program) kestää neljä päivää, ja sitä pidetään lapsille suunnitelluissa tiloissa Hazeldenin päihdeklinikan kampuksella Minnesotan osavaltiossa. Ohjelmaa on järjestetty 30 vuoden ajan erinomaisin tuloksin ja kokemuksin.

Minulla oli hieno mahdollisuus seurata ohjelmaa Hazeldenissa. Vaikutuin erityisesti ohjaajien ammattitaidosta ja kyvystä käsitellä riippuvuuksia lastentasoisesti. Kiinnostava yksityiskohta oli, että ohjelman alussa ei edes käytetty sanaa riippuvuus, koska sanaa pidetään lapsille liian pelottavana.

Kivireppu kiteyttää riippuvuuden

Lapsia oli noin kymmenkunta. Ohjelman ensimmäisenä päivänä jokainen sai kokeilla nostaa erittäin painavaa koulureppua ringissä. Lapset mittelöivät siitä, kuka oli tarpeeksi vahva nostamaan repun ilmaan. Me koulutusohjelmaan osallistuneetkin saimme kokeilla reppua – se oli todella painava.

Repun avulla selitettiin, miten päihderiippuvuus kehittyy. Ohjaajat kertoivat, että lasten vanhemmilla oli reppu selässä jo nuorena aikuisena, ennen kuin tämä alkoi juomaan alkoholia.

Kun vanhempi sitten joi ensimmäisen kerran yhden alkoholijuoman esimerkiksi yliopistossa kavereiden kanssa kokeiden jälkeen, tippui reppu hänen selästään. Ohjelmassa oltiin tarkkoja siitä, että puhuttiin vanhemman juomisen alkaneen 21-vuotiaana, joka on alkoholinkäytön virallinen ikäraja Yhdysvalloissa.

Ohjaajat puhuivat myös tenttien sijaan kokeista, kysyen samalla, oliko lapsilla ollut jo kokeita koulussa. Näin selitettiin kokeisiin liittyvä jännityksen tunne ja halu paeta tunnetta.

Reppu kuitenkin palasi vanhemman selkään jo heti seuraavana päivänä. Ohjaaja visualisoi asiaa lapsille nostamalla repun takaisin selkäänsä. Hän selitti aikaa taas kuluvan, kunnes tuli seuraavat kokeet. Seuraavalla kerralla vanhemman pitikin juoda jo hieman enemmän, esimerkiksi kolme kaljaa, jotta reppu tippuisi selästä. Lopulta reppua ei enää saanutkaan pois juomalla, vaan siitä tuli yhä painavampi.

”Kivet laitettiin sitten eri kasoihin: tunteet, ongelmat ja salaisuudet.”

Sitten kurkistimme reppuun, joka oli täynnä kiviä. Kukin lapsi sai ottaa vuorollaan kiven repusta. Kiviin oli kirjoitettu tunteita ja tilanteita, joita ohjaaja käsitteli lasten kanssa. He pohtivat yhdessä esimerkkitilanteita, joissa kivissä lukevia tunteita esiintyy. Sitten kivet laitettiin eri kasoihin: tunteet, ongelmat ja salaisuudet.

Ensimmäisenä päivänä lapset saivat myös piirtää kuvan siitä, miltä vanhemman päihteenkäyttö näyttää heidän näkökulmastaan. Tämän kuvan he esittelivät muille lapsille.

Kuvat olivat sydäntä musertavia. Esimerkiksi eräs seitsenvuotias oli piirtänyt kotinsa sisälle liekkimeren ja kirjoittanut kuvaan tekstin ”HELL”, helvetti.

Toisena päivänä lapset saivat kirjoittaa tai pyytää ohjaajaa kirjoittamaan, miltä vanhemman päihteen käyttö on heistä tuntunut. Edeltävänä päivänä he olivat jo käyneet läpi, millaisia erilaisia tunteita on olemassa.

Tunteista kerrotaan piirrosten avulla

Vanhemmat tai vanhempi eivät ole ohjelman alussa lainkaan paikalla, vaan työskentelyä tehdään ohjaajien avustuksella itsenäisesti. Ensimmäiset kaksi yötä lapset viettävät kampuksella ilman vanhempiaan.

Kolmantena päivänä päihderiippuvainen vanhempi osallistuu ohjelmaan. Vanhempi on tässä vaiheessa käynyt minnesotamallisen päihdehoidon kuukausia aikaisemmin ja on raitis. Tilannetta voidaan verrata Suomessa tarjottavan minnesotamallisen päihdehoidon läheisviikonloppuun.

Kolmas päivä alkoi niin, että kaikki istuivat rinkiin. Paikalla oli noin kymmenen lapsen lisäksi heidän jo raitistuneet vanhempansa. Vanhempien päihteettömyyttä oli seurattu, ja sitä tuli olla takana useita kuukausia.

Seuraavaksi kukin lapsi istui vuorollaan keskelle rinkiä ohjaajan kanssa. Hänen vanhempansa puolestaan istui ringin keskelle kasvot lasta kohti. Ohjaajat korostivat, ettei lapsen tarvitse mennä rinkiin, jos tämä ei halua, eikä siellä myöskään tarvitse sanoa mitään. Hiljaisuuskin on viesti.

Lapsi esitteli piirtämänsä kuvan vanhemmalle ja kertoi, mitä siinä on. Kun seitsenvuotias esitteli piirtämänsä liekkimeren, koko koulutusryhmämme itki.  Ryhmä koostui pääosin yhdysvaltalaisista lääkäreistä.

Kuvan esittelyn jälkeen lapsi kertoi kokemuksistaan vanhemmalleen. Hän kertoi, miltä isän tai äidin päihteen käyttö oli tuntunut. Tai riidat, joita hän oli nähnyt. Hän saattoi myös kertoa, miltä väkivalta tai heitteillejättö oli tuntunut. Jos lapsi ei pystynyt sanoittamaan asiaa, auttoi ohjaaja häntä.

”Neljäntenä päivänä lapset tekevät vanhemman ja ryhmän kanssa kivoja asioita.”

On sanomattakin selvää, että tilaisuus oli hyvin latautunut. Lasten puheenvuorot kestivät noin 5–10 minuuttia. Koska kaikki lapset ja heidän vanhempansa osallistuivat rinkiin, saivat he nähdä, etteivät ole kokemuksineen yksin. Ringin päätyttyä katsottiin vielä yhdessä elokuva ja syötiin herkkuja.

Neljäntenä päivänä lapset tekivät vanhemman ja ryhmän kanssa kivoja asioita. Pelattiin, kiipeiltiin, grillattiin ulkona, syötiin ja leikittiin kampuksen hienossa leikkipuistossa. Näin luotiin toivoa tulevaisuuteen.

Ohjelman maksu on vapaaehtoinen. Päihdehoitolaitoksen perustanut Betty Ford, aiemman presidentin alkoholisoitunut ja sittemmin toipunut vaimo koki, että lapset kärsivät riippuvuuksista yleisesti eniten mutta saavat kuitenkin vähiten apua. Tästä syystä ohjelmaa pyöritetään lahjoitusvaroin.

Lasten huomioiminen vähentää riippuvuuksia

Ohjelman tehokkuus on osoitettu tilastollisesti. Sen on todettu vähentävän lasten aikuisiän päihderiippuvuuksia. Lapset ovat oppineet väistämään tilanteita ja haasteita, joihin he muutoin ajautuisivat. Alkoholistin lapsella on moninkertainen todennäköisyys itse sairastua alkoholismiin perinnöllisyyden ja opittujen toimintamallien vuoksi. Siksi on tärkeää katkaista ylisukupolviset toimintamallit.

Ohjelman jälkeen järjestetään viikoittain ohjattuja jatkotapaamisia, joihin lapset saavat osallistua koko loppuelämänsä ajan. Niihin on sitouduttu erinomaisesti. Yhteys lapsiin ei ole katkennut, vaan he ovat käyneet jatkotapaamisissa keskimäärin kahden vuoden ajan.

”Suomessa tulisi tehdä enemmän sen eteen, että lapset oppisivat riippuvuuksista ajoissa.”

Suomessa lapsille opetetaan riippuvuuksista ennaltaehkäisevissä kouluohjelmissa, kuten Myllyhoitoyhdistyksen Vapaus tuo vastuun -ohjelmassa. Lisäksi toipumiskeskeisessä hoidossa huomioidaan myös perhettä. Myllyhoidossa toipujan lapset voidaan ottaa mukaan läheiskirjeen muodossa.

Minnesotamallisessa päihdehoidossa yli 18-vuotiaat lapset voivat tulla hoitopaikkaan läheiskohtaamiseen. Kohtaamisessa lapsella on mahdollisuus puhua siitä, miltä läheisen päihteidenkäyttö on hänestä tuntunut. Alle 18-vuotiaat voivat kohdata toipujan vain ammattilaisen läsnäollessa. Yhdysvaltojen Hazeldenissa ei ole läheiskohtaamista, mutta lastenohjelman lisäksi perheille järjestetään etätapaaminen.

Suomessa tulisi tehdä enemmän sen eteen, että lapset oppisivat riippuvuuksista ajoissa. Tieto oman vanhemman sairaudesta helpottaa epätietoisuutta ja vähentää itsen syyttämistä. Lapsilla on usein tapana syyttää itseään vanhempansa tilanteesta.

Yhdysvalloissa Hazeldenin päihdehoitoon tutustuminen on pakollista perhelääkäreiksi opiskeleville osana kandidaattiopintoja. Miten Suomenkin terveydenhuoltoon saataisiin lisää koulutusta siitä, kuinka puhua lapsille vanhemman päihderiippuvuudesta?