Siirry sisältöön

Joskus suurinta rakkautta on jättää päihderiippuvainen – läheisen elämä on täynnä paradokseja

Rakastava läheinen ajautuu usein tahtomattaan päihderiippuvuuden syövereihin, kirjoittaa sosiaali- ja kasvatusalan ammattilainen Nelli Niemelä. Hän käy läpi läheisen elämän raastavia paradokseja. Eräs niistä on, että riippuvaisen rakastaminen ehdoitta vaatii ehtoja.

Olen päihderiippuvaisen läheinen. Olen viettänyt vuosia miettien, onko riippuvaista veljeäni parempi auttaa, tukea, yrittää pelastaa vai antaa vaan olla. Lopputulos on varmaankin ollut kaiken tämän yhtälö.

Se, mitä en miettinyt ollenkaan, olin minä ja tämän yhtälön merkitys minulle, läheiselle. Yritin niin kovasti auttaa, että muutuin kuin peilin kantajaksi. Peilin, joka lopulta piti särkeä.

Paradoksi 1: Ongelmaan löytyy apua, kun tunnistaa ongelman

Me päihderiippuvaisten läheiset olemme niitä, jotka etsivät vastausta ongelmaan. Ongelma on olemassa, mutta se ei heti näy. Se hiipii vähitellen ja saa meidät ensin ihmettelemään, sitten huolestumaan ja lopulta toimimaan. Haparoimme pimeässä, valvomme öitä ja murehdimme päiviä. Kierrämme kehää ja tulemme vähitellen osaksi ongelmaa.

Kun vihdoin näemme ja ymmärrämme mistä on kyse, riippuvuus on usein jo niin pitkällä, että puhe ja keskustelu eivät auta. Olemme myöhässä.

Alkuvaiheen päihderiippuvuudessa piilee ensimmäinen paradoksi: Ongelmaan löytää apua, kun tunnistaa ongelman. Apua ja tukea läheiselle löytyy, kun tietää mistä etsiä. Aluksi ongelma kuitenkin on se, että emme tunnista ongelmaa eli riippuvuutta.

Missä vaiheessa toisen ihmisen päihteiden käytöstä sitten tulee läheisen ongelma?

Läheisen rooli suhteessa päihderiippuvaiseen on monitahoinen ja ennen kaikkea epäkiitollinen. Läheisen toiminnassa, jota usein läheisriippuvuudeksi nimitetään, on kyse auttamisyrityksistä sairaudessa, jota läheinen ei tunne. Käytössä on myös käsite kanssariippuvuus, joka on ehkä kuvaavampi.

Läheisestä tulee peilin kantaja. Sen peilin ja peilikuvan, jota päihderiippuvainen ei enää näe.

Aluksi ongelma on vain sen, joka päihteitä liikaa käyttää. Hänelle sattuu ikäviä asioita, ja hän on väsynyt, huonovointinen, äreä ja poissaoleva. Tilanne on hänen, mutta se vaikuttaa ja heijastuu läheisiin. Ilmapiiri muuttuu, ihmissuhde muuttuu, ja läheisen apua tarvitaan yhä useammin.

Koska läheinen välittää, hän sanoittaa näkemäänsä kuvaa eli heijastaa sitä takaisin päihderiippuvaiselle: Katso, tämä olet sinä! Läheinen ottaa peilin kannettavakseen ja kääntää sen päihderiippuvaiseen. Päihderiippuvainen katsoo ja näkee kuitenkin itsensä sijaan vain läheisen.

Lopulta läheisestä tulee peilin kantaja. Sen peilin ja peilikuvan, jota päihderiippuvainen ei enää riippuvuutensa sokaisemana näe. Hän näkee peilistä toisenlaisen totuuden. Riippuvuussairauteen kuuluva kieltäminen muuttaa päihderiippuvaisen ajatuksia ja todellisuudentajua niin, että hän näkee itsensä ja tilanteensa vääristyneesti.

Paradoksi 2: Joskus suurinta rakkautta on luopua rakkaudesta

Peiliä kantava läheinen näkee, miten päihderiippuvainen muuttuu. Hän näkee tämän ahdistuksen, terveydentilan huonontumisen, moraalin rappeutumisen, hygienian laiminlyönnin ja muut lisääntyvät ongelmat. Läheinen peilaa ja kertoo päihderiippuvaiselle näkemästään. Mitä enemmän hän peilaa ja mitä tarkempaa kuvaa hän yrittää päihderiippuvaiselle välittää, sitä lähemmäs tätä hän joutuu.

Päihderiippuvaisen kieltäminen ilmenee vahvasti myös syyn vierittämisenä muille. Läheisen onkin vähitellen enää vaikea erottaa, mikä on totta ja mikä ei.

Läheinen siirtyy yhä lähemmäs, sitten päihderiippuvaisen viereen ja lopulta osaksi peilikuvaa. Läheinen yrittää auttaa ja saada riippuvaisen havahtumaan tilanteeseen, jotta kuva ei näyttäisi niin pahalta ja huolestuttavalta. Samalla hän kietoutuu yhä enemmän mukaan samaan ongelmaan ja kuvaan. Nyt peiliä kannetaan yhdessä, ja siellä näkyy riippuvaisen ja läheisen yhteiskuva.

Läheisen oloa tekeminen ja auttaminen saattaa helpottaa. Tehdessään jotain ja suorittaessaan hän voi unohtaa omat vaikeat tunteensa ja ehkä jopa itsensä. Läheinen kokee auttavansa ja auttaakin, mutta muutos koskee vain kuvaa. Läheisellä ei ole valtaa muuhun. Hän ei myöskään enää katso omaan peiliinsä, se on hävinnyt matkan varrelle.

Peilistä katsoo mies.

Päihderiippuvainen uskoo ja toivoo, että peilistä heijastuva kuva on totta. Siinä ei näy hänen päihdeongelmansa vaan hän ja huolissaan oleva läheinen. Myös ympärillä ja kauempana olevat ihmiset näkevät sen kuvan, jossa läheinen ja päihderiippuvainen ovat yhdessä. Siksi tilanne vaikuttaa paremmalta kuin onkaan.

Oikea kuva ei välity ulospäin vielä pitkään aikaan. Siinä on läheinen, joka siivoaa sotkut. On läheinen, joka auttaa, patistaa ja pitää riippuvaista vielä jotenkin ruodussa. Peilistä tulee läheisen ja päihderiippuvaisen taikapeili. Vaikka oikea kuva olisi kuinka kauhea tahansa, yhdessä ylläpidetyt kulissit saavat kuvan näyttämään pitkään tavalliselta.

Läheiset peilaavat päivästä toiseen nousuhumalaa, kaatokänniä ja kuivahumalaa.

Kotona voikin sitten olla täysi helvetti. Läheiset oppivat peilikuvan lailla mukautumaan siihen, miten päihderiippuvainen käyttäytyy. Lapset ovat tässä erityisen taitavia. He suorastaan kasvavat toimimaan niin, että kuva pysyy tavallisena. Lapsethan eivät välttämättä edes tiedä, että toisinkin voisi olla.

Läheiset peilaavat päivästä toiseen nousuhumalaa, kaatokänniä ja kuivahumalaa. Vieroitusoireita, vapinaa, sekavuutta ja harhoja. He oppivat toimimaan jo ennen kuin mitään sanotaan, ennen kuin mitään tapahtuu. Välillä voi silti olla pitkiäkin hyviä jaksoja, ja aina on vähintään toivoa, että kohta tilanne muuttuu.

Yhteisessä peilikuvassa voidaan elää vuosia ilman, että se särkyy. Joskus ihan loppuun saakka, sillä loppuunhan se väistämättä vie, päihderiippuvuus. Lopulta peili kuitenkin särkyy. Se voi särkyä kahdella tavalla; joko läheinen päästää irti ja peili putoaa, tai päihderiippuvainen päästää irti ja peili putoaa. Läheisen irrottaminen on seurausta tilanteesta luovuttamisesta, päihderiippuvaisen joko kuolemasta tai toipumisesta.

Päihderiippuvaisen ja läheisen suhteen toinen paradoksi onkin tämä: Joskus suurinta rakkautta voi olla rakkaudesta luopuminen ja irtipäästäminen.

Paradoksi 3: Riippuvaisen voi pelastaa vain hän, mutta joskus läheisen sysäyksestä

Toipuakseen päihderiippuvaisen täytyy ymmärtää riippuvuussairauden vahingollisuus itselleen ja muille. Siihen hän tarvitsee tietoa, apua ja tukea. Hän saattaa myös tarvita läheisten hylkäämisen eli yksin jäämisen. Oikea toimintatapa riippuu aina tilanteesta, ihmisestä ja ajankohdasta.

Luovutettaessa peili menee rikki, pieniksi palasiksi. Siltä se myös tuntuu: aivan kuin joutuisi rikkomaan jotain niin syvällä itsessään, että peilikuvakin särkyy. Hajottu peili on koottava uudelleen pienistä sirpaleista.

Toipuva päihderiippuvainen kasaa oman ja läheinen oman peilinsä. Molempien on muututtava. Molempien on nähtävä oma kuvansa ja huolehdittava siitä. Läheisen on myös varauduttava siihen, että loppuelämän ajan peilistä voi katsoa se, joka päästi irti ja antoi päihderiippuvaisen kuolla. Sellainen tieto itsestä muuttaa ihmistä.

Peilin kantajana toiminut läheinen ei koskaan enää näe itsestään vain yhtä ehjää kuvaa. Hänen peilissään on säröjä, heijastuksia ja ymmärrystä siitä, että todellisuuksia on monia. Ja siitä, miten hauras voi ihmisen persoona ja minuus olla, ja miten toiseen voi tahtomattaan sotkeutua. Tätä kaikkea mahdottomuutta kuvaa kolmas paradoksi:

Päihderiippuvaisen voi pelastaa vain hän itse. Ja kuitenkin, läheinen voi olla juuri se tuki, jonka hän pelastuakseen tarvitsee.

Paradoksi 4: Ehdoitta rakastaminen edellyttää ehtoja

Jos päihderiippuvainen toipuu ja ihmissuhde jatkuu, on ymmärrettävä, että päihderiippuvaisen rakastaminen ehdoitta vaatii ehdottomasti ehtoja.

Neljäs paradoksi kuuluukin: Jotta päihderiippuvaista voi rakastaa ehdoitta, täytyy häntä rakastaa ehdollisesti.

Se tarkoittaa, että mikäli päihteiden käyttö palaa mukaan kuvaan, läheinen ei jää sitä seuraamaan. Hän voi toki myös päättää olevansa yhteydessä siitä huolimatta. Joka tapauksessa hän ei voi enää kantaa toisen ihmisen peiliä. Jokainen kantaa vain omansa eli vastaa elämästään. Mahdollisesta päihteiden käytöstä vastaa vain riippuvainen itse, ei kukaan muu.

Olen kulkenut erilaisten peilikuvien kanssa pitkän matkan. Olen löytänyt ja kasannut uudelleen hävinneen ja hajonneen peilini. Olen kulkenut yksin, mutta perille olen löytänyt toisten avulla. Tiedän olevani tavattoman onnekas.

Säröisistä peileistä katsoo tänään kaksi erillistä ihmistä, toipunut minä ja toipunut veljeni. Halusin kertoa sinulle tämän, läheinen, sillä tiedän, että en ole yksin tällä matkalla. Etkä ole sinäkään.

Läheistenpäivänä 5. toukokuuta muistetaan läheisiä, joiden elämään päihderiippuvuus vaikuttaa. Helsingissä ja Seinäjoella järjestetään läheisille maksuttomat tukitapahtumat. Helsingissä tarjolla on vertaistukea, työpajoja ja keskustelumahdollisuus ammattilaisen kanssa. Tapahtuma on 5.5.2024 klo 12-18 Rauhanasemalla Pasilassa. Lisätietoa: laheistenpaiva.fi


Lue lisää aiheesta:

Myllyhoito?

Myllyhoito on Minnesota-mallista toipumiskeskeistä ja yhteisöllistä riippuvuuksien hoitoa, jonka keskiössä ovat vertaistuki, terapia sekä 12 askeleen ammatillinen soveltaminen. Myllyhoitoyhdistys on sitoutumaton asiantuntija- ja kansalaisjärjestö, jonka tavoitteena on riippuvuuksien ehkäiseminen, riippuvuuksiin sairastuneiden ja läheisten auttaminen sekä toipumiskeskeisen hoidon kehittäminen.

Ajankohtaista

”Koen sellaista yksinäisyyttä, että ei voi kuvailla” – päihderiippuvaisen läheinen jää hätänsä kanssa yksin

Kirjoittajalta Myllyhoitoyhdistys | 25.4.2024

Järjestöjen kyselyn mukaan päihteitä käyttävän läheiset jäävät helposti avun ulkopuolelle, eikä heidän tarpeitaan tunnisteta terveydenhuollossa riittävästi. Läheistenpäivänä 5. toukokuuta järjestetään päihderiippuvaisten läheisille tukitapahtumat Helsingissä ja Seinäjoella.

Lue lisää