Siirry sisältöön

Läheisen tuska jää varjoon päihteitä romantisoivassa mediassa

Media ja populaarikulttuuri romantisoivat rokkitähtielämää ja julkkisten päihteiden käyttöä, mutta kukaan ei kuule tai näe päihderiippuvaisten läheisiä. Lisäksi tarinoista puuttuu ymmärrys päihderiippuvuuden ominaispiirteistä, kirjoittaa mediatutkija Ida Roivainen.

Menestynyt, riutuva (mies)tähti avautuu mediassa siitä, kuinka uran nousukiidon aikoina meni niin lujaa, että taju lähti ja manageri joutui pyyhkimään oksennuksia taksista – mutta nyt kaikki on muuttunut. Korkki on kiinni, viimeiset maljat on juotu, huumesekoilut sekoiltu. Tilalle ovat tulleet avantouinnit ja juoksulenkit, jotka korvaavat päihteiden aiemmin tarjoamia euforioita.

Tämä romantisoitu sankaritarina rokkielämästä tai raitistumisesta toistuu, toistuu ja toistuu. Sitä kerrotaan keskusteluohjelmissa, iltapäivälehdissä, elämäkerroissa ja vainelämissä, joissa julkkiksen kyynel on arvokkaampi kuin mikään muu kohupaljastus.

Sen sijaan että mediassa pohdittaisiin, miksi joku laittaa päänsä niin sekaisin, ettei tiedä kuka on, tai miten mahdollinen riippuvuus vaikuttaa ympärillä oleviin ihmisiin, sisällöissä usein ihannoidaan ja nostetaan jalustalle huonosti käyttäytyviä mutta hurmaavia julkkiksia.

Silloin kun päihdeongelmia käsitellään mediassa, ne esitetään yleensä joko yksilötarinoina tai tilastollisena terveysongelmana. Tarinoista puuttuu ymmärrys päihderiippuvuuden ominaispiirteistä, kuten siitä että ihminen, jolla ei ole riippuvuutta, ei käytä päihteitä tuhoisasti. Myöskään riippuvuuden vaikutuksia muihin ihmisiin ei juurikaan käsitellä tai kyseenalaisteta.

Monimuotoiset ja monimutkaiset ongelmat ja päihdesairaus siis pelkistetään julkisuudessa päihteiden käyttöä romantisoiviksi, sukupuolittuneiksi sankaritarinoiksi. Näin vahvistetaan käsitystä, että humalassa oleminen ja päihteet kuuluvat taiteilijan, rokkarin ja monissa tapauksissa myös huippu-urheilijan elämään.

Jos päihderiippuvuutta ei romantisoida sekoilun tai raitistumisen kautta, romantisoidaan sitä tähden traagisen lopun kautta, ikään kuin ainoa ratkaisu riippuvuuteen olisi kuolema. Älkää käsittäkö väärin. Moni riippuvainen todella kuolee traagisesti, eikä se ole asia, jota tulisi vähätellä. Mutta nousukiidon ja traagisen lopun väliin mahtuu niin paljon muutakin.

Päihdetarinoiden kirjo on yksipuolinen

Median ja populaarikulttuurin esittämissä tarinoissa ei kerrota, että keikkabussien, esiintymislavojen, pukukoppien ja kirjajulkkareiden kulisseissa vaikuttaa lukematon määrä vapaaehtoisia ja näkymättömiä ihmisiä, joiden tunteista ja ajatuksista kukaan ei ole kiinnostunut. He ovat niitä hiljaisia sijaiskärsijöitä, jotka luuttuavat parrasvaloissa ja jatkoilla paistattelevien (oman elämänsä) tähtien oksennuksia ja paskaa.

A-klinikkasäätiön tilastojen mukaan yli 500 000 suomalaista juo yli riskirajojen, ja suoraan tai välillisesti alkoholin haitoista kärsii 1,7 miljoonaa ihmistä. Se on noin viidesosa koko maasta. Kuudella prosentilla alaikäisistä lapsista on vanhempi, joista toisella tai molemmilla on päihdeongelma. Tämä tarkoittaa 65–70 000 lasta.

Alkoholin ongelmakäyttö ei siis suinkaan rajoitu rokkitähtiin, urheilujumaliin tai stereotyyppisten mielikuviemme pultsareihin. Toimittaja Johanna Pohjolan tietokirjasta Isä pullossa (2020) selviää, että kaksi kolmasosaa alkoholisteista on työelämässä, mikä tarkoittaa vähintään 144 000:ää suomalaista. Päihderiippuvaisia on kaikissa tuloluokissa ja kaikenlaisilla työpaikoilla.

Joko tarinoissa ihannoidaan tai paheksutaan,
mutta välimuotoja ei juuri ole.

Tästä kaikesta huolimatta median ja populaarikulttuurin päihdetarinat ovat todella yksipuolisia. Joko niissä ihannoidaan tai paheksutaan, mutta välimuotoja ei juuri ole.

Missä ovat kokemukset siitä, miltä kymmenenvuotiaasta lapsesta tuntui taluttaa sammumispisteessä olevaa taiteilijaisäänsä juhannusmökillä? Tai siitä, kuinka teini-ikäistä hävetti, kun päihtynyt muusikkovanhempi herätti koko naapuruston keskellä yötä huutamalla ikkunan alla palkeet auki, koska oli hukannut avaimen? Missä ovat tarinat urheilijan puolisosta, vanhemmista, sisaruksista tai ystävistä, jotka kaatavat viinoja lavuaariin, tyhjentävät amfetamiinipusseja vessanpönttöön tai piilottavat pankkikortteja, jotta päihtynyt ei saisi ostettua lisää päihteitä?

Entäpä ne työnantajat ja kollegat, jotka estävät tarttumasta ensi-illan jälkeen auton rattiin, tai se avustaja, joka ei kerro kenellekään, että studion sohvalla haisee taas se sama juhlien ryvettämä tyyppi ilman housuja? Tai kysytäänkö päihderiippuvaiselta mediassa siitä, miten hän ymmärtää oman käyttäytymisensä vaikutukset muihin?

Läheinen esitetään suhteessa riippuvaiseen

Kun media ja populaarikulttuuri keskittyvät päihteiden käyttöön henkilön itsensä näkökulmasta, kukaan ei ymmärrä, että riippuvaisen rinnalla on läheisiä, jotka kamppailevat siinä samassa keskinkertaisessa prisma-arjessa, jota oman elämänsä tähti on paennut päihteisiin.

Tarinoista unohtuvat päivittäisien laiminlyöntien aiheuttamat aukot niiden rakkaiden elämissä, joista hurmaava renttu myös ammentaa omaan persoonaansa. Joulut, vaput ja juhannukset ovat yhden huippuhetkiä ja toisten ahdistavia painajaisia. Kukaan ei myöskään kysy, miten päihderiippuvaisen läheinen käsittelee ongelmiaan: eroja, potkuja, uupumuksia, rahahuolia ja sairauksia. Kaikkea sitä, mikä ei liity päihderiippuvaisesta huolehtimiseen. Ja jos kysyykin, keskiössä on aina päihderiippuvainen kokemuksineen, ei läheinen.

Nainen nojaa käsiinsä.

Esimerkiksi realistisena ja koskettavana riippuvuuden kuvauksena pidetty Kreetta Onkelin teos Iloinen talo (1996) sekä sen pohjalta tehty tv-sarja (2006) kertovat alkoholista riippuvaisesta perheenäidistä ja tämän lapsista julkaisuaikaan nähden poikkeuksellisesti. Tarinassa äidin riippuvuus vie kaiken tilan silloinkin, kun perheellä on mukavaa yhdessä, tai kun aikuistuvat lapset yrittävät tehdä omia valintoja elämiensä suhteen.

Tarinasta käy hyvin ilmi, kuinka riippuvaisen läheiset tuntuvat aina olevan olemassa vain suhteessa riippuvaiseen. Ja totta se on, että päihderiippuvaisen läheisenä oleminen on usein ympärivuorokautista stressiä silloinkin, kun riippuvainen ei ole paikalla. Monelta läheiseltä kuluu myös vuosia ymmärtää, kuinka kokonaisvaltaisesti perheenjäsenen riippuvuus vaikuttaa omaan minuuteen.

Sitä suuremmalla syyllä olisi äärimmäisen tärkeää, että julkisuudessa kuultaisiin tarinoita riippuvuuksista muidenkin kuin riippuvaisten tai lääkäreiden näkökulmista.

Tietämättömyys estää tuoreet näkökulmat

Kuten vapaa toimittaja ja kirjailija Ronja Salmi osuvasti kuvaa kolumnissaan: ne, jotka eivät ymmärrä taiteen – tai median ja populaarikulttuurin – merkitystä peilinä, josta etsiä omaa kuvaansa, eivät ole koskaan joutuneet miettimään tilannetta, jossa peilistä ei näy mitään.

Moni mediatalo varmaan vetoaisi tässä kohtaa siihen, että päihderiippuvaisten läheisiä on vaikeaa saada haastateltaviksi omilla nimillään ja kasvoillaan. Syy on siinä, että häpeä, huoli ja pelko estävät ihmisiä avaamasta yksityiselämänsä kipeimpiä kohtia julkisesti, koska itsen lisäksi ne liittyvät myös päihteitä käyttävään ja kaikkiin hänen ympärillään.

Meidän pitäisi kertoa enemmän tarinoita siitä, miksi joku tai jokin muuttuu niin tärkeäksi, että ilman sitä mikään ei tunnu miltään.

Journalistina, mediatutkijana ja päihderiippuvaisen lähellä eläneenä väitän, että tämä on laiskaa ajattelua. Onhan kipeitä tarinoita käsitelty maailman sivu esimerkiksi huumorin keinoin. Tai nimenomaan representaatioiden kautta taiteessa, kirjallisuudessa, elokuvissa, tv-sarjoissa ja tutkimuksessa. Olemme tässä yksilökeskeisessä tarinataloudessa vain niin tottuneita siihen, että joku karismaattinen selviytyjä kertoo, miten asiat ovat, että emme pohdi ja reflektoi, millä muilla keinoin asioita voisi käsitellä.

On toki ymmärrettävää, että vaikeuksien kautta voittoon -tarinat koskettavat, koska voimme niiden kautta samaan aikaan ihailla ja samastua: tähtikin on vain inhimillinen ihminen. Katharttisia hetkiä tarjoillaan, koska renttujen kautta voimme kollektiivisesti hikoilla ahdistuksemme pois ja puhdistua.

Yksittäisten (anti)sankaritarinoiden ja romantisoidun rokkitähtielämän sijaan meidän pitäisi kuitenkin kertoa enemmän tarinoita siitä, miksi on ihmisiä, joille joku tai jokin muuttuu niin tärkeäksi, että ilman sitä mikään ei tunnu miltään – ja miten sellaiset ihmiset ja heidän ympärillään olevat saisivat apua ennen kuin on liian myöhäistä.

Toukokuun 5. päivänä vietetään vuosittaista läheistenpäivää. silloin muistetaan läheisiä, joiden elämään toisen ihmisen päihderiippuvuus vaikuttaa. Täältä löydät tietoa tuen paikoista läheiselle.

Myllyhoito?

Myllyhoito on Minnesota-mallista toipumiskeskeistä ja yhteisöllistä riippuvuuksien hoitoa, jonka keskiössä ovat vertaistuki, terapia sekä 12 askeleen ammatillinen soveltaminen. Myllyhoitoyhdistys on sitoutumaton asiantuntija- ja kansalaisjärjestö, jonka tavoitteena on riippuvuuksien ehkäiseminen, riippuvuuksiin sairastuneiden ja läheisten auttaminen sekä toipumiskeskeisen hoidon kehittäminen.

Ajankohtaista

Lapset kärsivät riippuvuuksista eniten – tuskaa lievitetään kekseliäällä opetuksella Yhdysvalloissa

Kirjoittajalta Christer Schoultz | 14.6.2024

Yhdysvalloissa lapsille opetetaan riippuvuuksista esimerkiksi painavan kivirepun, tunteiden ja taideterapian avulla. Lasten huomioiminen päihdehoidossa vähentää kärsimystä ja ehkäisee riippuvuuksia tulevaisuudessa, kirjoittaa Myllyhoitoyhdistyksen varapuheenjohtaja Christer Schoultz.

Lue lisää