Mai Peltoniemi: Olennaista on toivon kannattelu

Puuhastelen Hämeen Härkätiellä mummonmökin verstaallani. Se on ehdottomasti mukavinta kesälomapuuhaa mitä tiedän. Nurkkiini kerääntyy pelastettuja huonekaluja. Sellaisia, joissa on jotain peruuttamatonta vikaa ja joita ihmiset eivät enää halua.

Näen kulahtaneissa kalusteissa yleensä vain toivoa ja uusia mahdollisuuksia! Korjaan sulkeutumattoman kaapinoven, vaikka se pitää ensin purkaa osiin, liimata uudestaan ja poistaa sen pinnalta vanhat maalit. Lopuksi teen vanhan lohkeilleen viilupinnan päälle jotain uutta. En laske työtunteja, palkinnoksi riittää kalusteen uusi elämä ja se, että se on jonkun muunkin silmissä taas kaunis ja arvokas.

"Totuuteni on se, että kaikilla on toivoa, vaikka
kaikki eivät jaksa sitä enää itse kannatella."

Vapaa-ajan harrastukset eivät oikeastaan eroa kauheasti työstä, jota olen tehnyt viimeiset 10 vuotta addiktien parissa terapeuttisen yhteisöhoidon yhteisövalmentajana. Viihdyn siis erinomaisen hyvin muutoksen äärellä, haluan tehdä sitä ja tukea siinä. Haluan auttaa muuttamaan rohkeasti kaiken, mikä on kulahtanutta, toimimatonta tai rumaa. Haluan kannatella toivoa, koska joku on joskus kannatellut sitä minun kohdallani, minua varten.

Totuuteni on se, että kaikilla on toivoa, vaikka kaikki eivät jaksa sitä enää itse kannatella. Tiedän, että jokaisen pinnan alla on varmasti jotain kaunista, aitoa ja alkuperäistä. Säröt ja kolhut voi tietenkin aina piilottaa, mutta sen haluaisin kaikkien tietävän, että säröt ja kolhut huonekaluissa ovat muotia: rustiikkia ja ajan patinaa. Miksi ne ihmisessä pitäisi sitten piilottaa, ja minne?

”Traumatisoituminen aiheuttaa kokemuksen viallisuudesta, vääränlaisuudesta ja jopa pahuudesta.”

Ylivoimaiset varhaisen elämänvaiheen kokemukset aiheuttavat ihmiselle traumoja. Mitä pienempi ihminen, sen suurempia ovat haitallisten kokemusten vaikutukset aikuisiän tunne-elämään, valintoihin ja itsetuntoon. Varhaisessa elämänvaiheessa ja ihmissuhteissa traumatisoituminen aiheuttaa kokemuksen viallisuudesta, vääränlaisuudesta ja jopa pahuudesta. Mukana saattavat kulkea häpeä, riittämättömyyden tunne ja syyllisyys.

On traumaattista, jos ei saa hyväksyntää ja vahvistusta omalle persoonalleen ja olemassaololle sellaisena kuin on. Silloin ei voi oppia tietämään kuka oikeasti on. Muutkaan eivät voi oppia tuntemaan ihmistä, jonka pinnan alla kytevät viallisuus, huono itsetunto ja olemassaolon häpeä peitetään päihteillä, ylimielisellä käyttäytymisellä tai ylenmääräisellä suorittamisella. Ja siltikään mikään ei riitä, ja olo on yksinäisempi kuin uskoisi kenenkään maailmassa ikinä kokeneen.

”Väitän, että jokainen päihderiippuvainen ihminen jollain tasolla kokee aina häpeää.”

Jokaisen ihmisen tulisi saada kokea itsensä arvokkaaksi ja hyväksi ihan vain siksi, että on syntynyt. Väitän, että jokainen päihderiippuvainen ihminen jollain tasolla kokee aina häpeää. Se on asia erikseen, millä tasolla sen pystyy tiedostamaan. Toipuminen päihderiippuvuudesta on siksikin niin haastava laji, sillä ihmisen on pakko pystyä katsomaan itseään: kolhiintunutta ja rumaa.

Traumatisoitumiseen liittyvä syvä arvottomuus ja häpeä ovat ihmiselle sietämättömiä ja ylivoimaisia. Ja jos joku on sietämätöntä, ihminen tekee tiedostamattaankin aivan kaikkensa, ettei joutuisi vastakkain sietämättömien ja ylivoimaisten ajatusten, tunteiden tai kokemusten kanssa.

”On ymmärrettävä, ettei kukaan käytä päihteitä tyhmyyttään tai viallisuuttaan, ihminen vain on sellainen, että se tekee kaikkensa selvitäkseen.”

Päihteiden avulla pystyy ohittamaan ylivoimaisen itsessä ja välttämään arvottomuuden ja häpeän sietämättömiä kokemuksia. Todellisuudessa päihteiden käyttäminen aiheuttaa kuitenkin mitä todennäköisimmin lisää arvottomuuden kokemuksia ja negatiivista kuormaa elämään. On ymmärrettävä, ettei kukaan käytä päihteitä tyhmyyttään tai viallisuuttaan, ihminen vain on sellainen, että tekee kaikkensa selvitäkseen. Häpeän ja arvottomuuden kohtaamisen välttäminen on selviytymistä. Ja päihteidenkäyttö on yhdenlainen tapa selvitä elämästä. Väistellen ja elämättä sitä.

Elämäntavan muutoksen tekemiseen tarvitaan meitä muita ihmisiä, toivonnäkijöitä. Jonkun toisen ihmisen tulee kannatella sietämätöntä hetken, koska vain yhdessä sen voi pystyä kohtaamaan. Vain muiden myötätunnon kautta voi oppia näkemään itsensä arvokkaana ihmisenä.

”Jokainen ihminen (ja piironki) on aivan omanlaisensa ja arvokas kunhan suostuu muuttumaan sellaiseksi kuin on, eikä jää sellaiseksi, kuin uskoo olevansa.”

Lupaa sille, että uskaltaa kokea itsensä arvokkaaksi kolhuineen päivineen, ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia. Lupaa pitää huoltaa ja hoitaa ehkä loppuelämän, jotta se pysyy voimassa vaikeissakin tilanteissa, ja että toivoa voisi välittää eteenpäin. Ja se vasta on innostavaa ja loputtoman mielenkiintoista! Jokainen ihminen (ja piironki) on aivan omanlaisensa ja arvokas kunhan suostuu muuttumaan sellaiseksi kuin on, eikä jää sellaiseksi, kuin uskoo olevansa.

Nyt en malta enää istua tuvassa, koska aurinko paistaa! Lähden siis verstaalle, koska pöytä, kaappi, piironki ja pari jakkaraa kaipaavat kannattelua, armollisuutta, lupaa arvokkuuteen ja ripauksen joustavaa mielikuvitusta.

///

Mai Peltoniemi esiintyi Myllyhoitoyhdistyksen Rohkeutta muutokseen -koulutuspäivässä 27.11.2020. Main esitys käsitteli hänen lempiaiheitaan: traumaa ja addiktiota. Aiheena oli traumainformoitu päihdetyö, tarkemmin, mitä traumainformoidulla kohtaamisella tarkoitetaan suhteessa asiakkaaseen ja itseen.